Laitankin tämän pohdinnan omaan:
Maanantaina kävin Vantaalla Aistissa tutkituttamassa yhden Typyn pennuista tarkemmin. Koira oli saanut kaksi epilepsiakohtausta keväällä ja halusin selvittää, onko se perinnöllistä epilepsiaa vai jostain johtuvaa. Mitään ei löytynyt, joten diagnoosi perinnöllinen epilepsia. Se laittoikin H-pentueen jalostussuunnitelmat jäihin, todennäköisesti lopullisesti, ellei geenitestiä löydy. Millä oikeudella minä menisin tekemään pentueen, jossa voisi olla epilepsiaa? Ainahan voi valita toiseksi osapuoleksi koiran, josta luullaan, että suvussa ei ole epilepsiaa (siitä kun ei paljoa puhuta). Mutta missä vaiheessa voidaan sanoa, että jälkeläiset eivät enään kanna sitä resessiivistä geeniä? Vaikka muutama terve sukupolvi tulee, niin sairaushan voi aina pompsahtaa esiin.. Mitä sitten? Sitten kaikki ovat resessiivisen geenin kantajia ja ketä sitten voi enään yhdistellä mihinkään? Sitten toisaalta, on niin paljon eri sairauksia, että jos aletaan ottamaan kaikki sairaudet huomioon, niin voike millään koiralla enään tehdä yhtään pentuetta? Mikä sairaus on olevinaan toista vaikeampi? Ja mikä hyväksytympi kuin joku muu?

Epilepsian periytyvyyttähän ei suoraan tiedetä ja kun geenitestiä ei vielä ole, niin ei vain voi tietää. Lähetettiin verinäyte epilepsiakaavakkeen kanssa Hannes Lohen tutkimuksiin, jospa vaikka sairausgeeni löytyisi ja päästäisiin testaamaan, mitkä koirat ovat kantajia ja mitkä terveitä - helpottaisi kummasti, ehkä.

Toivon, että kohtaukset pysyvät poissa lääkityksellä, eikä muille pentuesisaruksille kohtauksia tule.