Katselen vanhoja kuvia. Vuosi sitten Typy oli aivan kunnossa. Marraskuun näyttelyssä tuomari kehui erittäin hyväkuntoiseksi veteraaninartuksi. Syksyllä käytiin juoksulenkeillä ja huhtikuussa käveltiin vielä 5-7km lenkkejä päivittäin. Toukokuun alussakin meni pitkät lenkit, vaikka nivelrikko alkoikin vaivaamaan. Sitten se iski. Kasvaimet. Ruoka ei maistunut ja lenkit lähtivät lyhenemään, kun ei ollut energiaa. Eilen käveltiin enää parisataa metriä ja piti pysähtyä huilaamaan kesken kaiken.
En viikko sitten olisi uskonut, että aika tulee näin nopeasti. Hain kaksi viikkoa sitten eläinlääkäriltä Metacamia nivelrikkokipuun, mutta ei se auttanut. Sain samalla reseptin Tramalia, jota annoinkin Typylle kolme kertaa päivässä viimeiset päivät – ettei vain satu.
Keskiviikkona Typy oksensi syömänsä ruoan. Torstaina kieltäytyi syömästä, eikä syönyt perjantainakaan. Lauantaina söi hyvällä ruokahalulla hirven lapaa, mutta vajaan tunnin kuluttua oksensi sen ulos. Tiesin lopun tulleen.
Viikonloppuna harjailin Typyä, silittelin sitä, halailin ja rutistelin. Valokuvasin. Pidin vain kiinni ja haistelin Typyn turkkia. Ja itkin. Mä en kestä, mun rakas on tullut tiensä päähän. Typy on ollut niin ihana koira – kuin mun ajatus.. Typy tiesi aina, milloin ajattelen lenkille lähtöä ja hiippaili ovelle odottamaan. Oli aina täysillä mukana treeneissä, nukkui koko ikänsä mun sängyn vieressä, sängyn alla, välillä kainalossa. Telkkaria katsoessa makaili jaloissa tai vieressä, syödessä oli pöydän alla. Aina lähellä.
Onneksi Typy oli loppuun asti kuitenkin iloinen ja pirteä. Viimeinen viikonloppu oli hyvä. Saimme olla yhdessä. Hengaili pihalla muiden kanssa, eikä Typystä tullut vielä lauman kesken näkymätön. Tiedän, että tämä on ainoa oikea ratkaisu. Muuta ei voi edes ajatella, kuin antaa toisen mennä….
Kiitos Ritva kasvattajalle koirasta, joka rakasti minua aivan yhtä paljon kuin minä sitä. Typy olisi tehnyt mitä vain puolestani, joten niin tein minäkin. Enää sattuu vain minuun, Typyn kivut ovat poissa. Nuku hyvin rakkaani.
Kommentit